Serenje: Rain Dogs

Eurooppalaisiin etäisyyksiin tottuneelle sambialainen kylä muistuttaa enemmän verkostoa kuin yhteisöä. Kävelen toista tuntia kapeilla, labyrinttimaisesti haarautuvilla poluilla keskipäivän auringon polttaessa niskaa. Yöllä heräilin kylmyyteen lämpötilan painuessa lähelle nollaa.

Hävettää että haastattelemani miehen pojanpoika lähti kesken koulupäivän näyttämään minulle tietä. Olen käynyt tilalla kerran aiemmin, mutta en tästä huolimatta voi löytää perille pelkkien: ”se on ihan lähellä tuohon suuntaan” -neuvojen perusteella.

Maisemat ovat muuttuneet sitten viime näkemän. Maissipellot ovat kuihtuneet sadon valmistuttua ja vehreiden rivistöjen tilalla on aavemaisina huojuvia harmaita varsia. Huomaan kukkulan huipulla valkoista, irtonaista hiekkaa, joka sadekauden aikana huuhtoutuu laaksoon. Viimeistä puroa ylittäessämme huomaan kuinka paljon matalammalla vesi tällä kertaa on. Puron törmällä leikkii lapsia paljain jaloin. Heillä on tarjottavanaan keitettyä bataattia.

Kun pääsemme perille odottelen varjoisessa katoksessa karjaa paimentamaan mennyttä isäntää. Lapsenlapset pelaavat tammea pullonkokeilla. Alan hiljalleen vakuuttua siitä että ihmisen kuuluu elää hitaammin ja hiljaisemmin kuin länsimaissa on tapana. Tuntuu siltä että häiritsen eteeristä levollisuutta ottaessani kameran esille ja alkaessani kuvata tilalla kasvavia hedelmäpuita ja vapaana lehahtelevia kesyjä kyyhkysiä. Mutta minkäs teet, työnkuva velvoittaa.

Lopulta isäntä palaa laitumelta ja istahtaa katokseen. Käymme usean tunnin keskustelun energiaomavaraisuudesta, kehityskysymyksistä, peltometsäviljelystä, politiikasta ja pontikan keitosta. Syömme lounaan joka koostuu pavunlehdistä ja impalan lihasta. Lopuksi olen pelkkää hymyä, kiittelen mainiosta haastattelusta ja erinomaisesta ruuasta, mutta samalla valitan joutuvani lähtemään ehtiäkseni takasin koululle ennen pimeäntuloa.

Ukko lähtee saattamaan, mutta tultuamme portille, hän yhtäkkiä kiittää ja osoittaa etäisyyksissä siintäviä kukkuloita, sanoen: ”koulu on ihan lähellä, tuohon suuntaan”.

Kävellessäni epäuskoisena poispäin joudun hyväksymään että tällä kertaa kukaan ei lähde näyttämään tietä. Pojanpojilla on muuta tekemistä ja mies itse joutuu palaamaan karjansa pariin. Portilta eteenpäin olen huterien muistikuvieni varassa, keskellä sambialaista metsää, tietämättä mihin suuntaan edes ensimmäisessä polunhaarassa on käännyttävä.

Kello lähestyy neljää. Auringonvaloa on jäljellä kaksi tuntia ja matkaa koululle yli tunti. Eksyessään ihminen alkaa vaistomaisesti kävellä hitaammin kuin yleensä, joten hyväksyn totena etten tällä kertaa voi mitenkään selvitä perille ennen yötä – jos ollenkaan. Punnitsen askeltani, samalla yrittäen löytää tutunoloisia pensaita, puita tai edes mäkiä, jotka voisivat osoittaa oikeaan suuntaan.

Löydettyäni purolle muistelen bataattia popsineita lapsia ja mietin millä suunnalla he voisivat asuvat. Matka ei voi olla kovin pitkä. Bataatti oli vielä lämmintä. Ehkä ei olisi kohtuutonta pyytää heitä saattamaa? En tosin puhu bembaa, eivätkä he englantia, joten pyynnön esittäminen voi olla jotensakin hidasta.

Miettiessäni tätä huomaan hiekassa lasten varpaanjäljet. Tämä on aina ollut mielestäni piristävä näky. Tällä kertaa mielenkiintoni kuitenkin herpaantuu, koska niiden vieressä, yhtä selvänä kuin saveen valettuna, huomaan hiekkaan painuneen tšekkoslovakialaisen maihinnousukengän koruttomankauniin jäljen. Omat jälkeni.

Jäljittäminen on helpompaa kuin olen kuvitellut. Vaikka jäljet eivät näy yhtenäisenä jonona, muutaman sadan metrin välein näkyvät jäljen osaset, yhdistettynä ajoittaiseen järjenkäyttöön riittävät pitämään oikealla tiellä. Pian löydän valkoisen hiekan alkulähteille, kohta tämän jälkeen ohitan kuolleena huojuvan maissipellon. Kävellessäni mietin swahilinkielen sanaa: ”mzungu” (valkoinen) joka tarkoittaa päämäärättömästi harhailevaa ihmistä. Tästä lähtien kieltäydyn nimityksestä. Tästä lähtien olen aina oikealla tiellä.

Päästyäni perille ilta-aurinko paistaa edelleen lämpimästi. Paluumatkani on ollut vain 15 minuuttia  menomatkaa pidempi. Nuotion äärellä istuvat työtoverini valittavat matkastaan naapurikylään. Auto oli kuulemma juuttunut tunniksi irtonaiseen hiekkaan.