Saavun lopulta toiselle planeetalle. Maaseutu ei muistuta Lusakaa millaan tavalla. Ilma on puhdasta, luonto vehreaa, ihmiset varauksettoman avoimia, yhteisollisyys voimakasta, kaikki hymyilevat, eika mitaan tarvitse pelata.
Ohimenevan, vilpittoman hammentyneisyyden jalkeen odotan kulttuurishokkia. Mitaan ei kuitenkaan tapahdu. Ymmarran samassa etta olen ollut taalla ennenkin. En fyysisesti, mutta henkisesti useita kertoja. Maaseutu on maaseutu, samankaltainen kaikkialla – ainakin minulle. Ero kaupunkien valilla tuntui valtavalta koska osaan vertailla niita paremmin ja takerruin yksityiskohtiin. Maaseutu taas tuntuu tutulta, koska EN tunne sita, koska se ON minulle etainen paikka myos suomessa! Nurinkurisesti olen siis parhaiten kotona siella mihin en ole koskaan kuulunutkaan!
Istuudun iltanuotion aareen pohtimaan asiaa. Paahdan maissia ja kuuntelen kylanmiesten tarinoita, joista en ymmarra sanaakaan, mutta kaikki tuntuvat olevan onnellisia, joten olen minakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti