Sambian paatiet ovat melko hyvassa kunnossa. Asfaltti tuntuu tasaiselta. Ruuhkia on vahan. Siella taalla nakyy kauppiaita, joilta voi ostaa pikkupurtavan lisaksi suoraan pellolta kannettuja vihanneksia. Maisemat vaihtelevat sadekauden aikana vihrean savyissa. Luonto kylpee raikkaanlampimassa valossa. Kaikkialla on elamaa, ihmisia ja iloista mielta.
Tunnelma muuttuu kuitenkin pimean laskeutuessa. Maisemat, valo ja huolettomuus katoavat. Tie on kapea, katuvaloja ei ole, kaistoja jakava keskiviiva on kulunut pois aikaa sitten ja tien reunoja on vaikea nahda. Vastaantulijat yrittavat estaa nokkakolareja nayttamalla vilkulla missa keulan reuna on. Silti kohtaamiset tuntuvat vatsanpohjassa. Ohituksissa kuskit ottavat typeria riskeja, usein vaistaakseen edella ajavasta lunastuskuntoisesta romukasasta pursuavaa paksua mustaa savua. Myos rattijuoppous on erittain yleista.
Onnettomuuksia onkin arvattavan paljon. Saannollisin valiajoin ojissa nakyy tielta suistuneita, kolhiintuneita ja jopa rusentuneita autoja. Surullisin naky oli kaatunut rekka. Ajovalojen himmeassa kajossa, keskella pimeytta, hiljaisena, elottomana, ilman halinaa, halyytyksia ja halytysajoneuvoja. Yksinainen, asfaltille rantautunut valas.
Metsatielle kaannyttaessa olen suhteettoman kiitollinen elossa olostani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti