Sambiassa syödään nshimaa. Kaikki syövät sitä, kaikilla aterioilla, koko elämän läpi. Ruokailun ohessa minulta kysellään usein suomalaisesta ruokakulttuurista ja useimmiten kysymys muotoillaan yksikössä: "What is your food?". En osaa vastata.
Yritän selittää että Suomessa arkinen ruokakulttuuri ylittää valtakunnan-, käytännöllisyyden- ja ajoittain terveen järjen rajat. Selitän että ruokakulttuurin sijasta elämme postmodernissa yhteiskunnassa, jossa elää rinnakkain joukko kilpailevia ruokatrendejä.
Kerron kasvissyönnistä, vegetarismista, raakaravinnosta, lähiruuasta, etnokeittiöistä, ruokanationalismista, molekyyligastronomiasta ja ylimedikalisaatiosta. Kerron siitä että kansakunta karttoi voita kuin ruttoa 50 vuotta ja nyt sitä hamstrataan arkkupakastimiin ja kun kotimaasta loppuu, käydään voinryöstöretkillä Ruotsia ja Norjaa myöten.
Aikani selitettyä en enää itsekään usko puheisiini. Kaikki tuntuu kiikkerältä. Aivan kuin jossakin dystooppisessa rinnakkaisulottuvuudessa hengissäpysyminen edellyttäisi kemiallisia ravintolisiä. Alan tuntea häpeää ja sitten epäuskoa. Olenko minäkin joskus syönyt kuukauden jokaisena päivänä eri ruokaa, optimoinut ravintoarvoja ja syönyt haarukalla?! MIKSI?!
Keskustelukumppani nyökyttelee hyväksyvästi ja toistelee "oo-kei, oo-kei" sen merkkinä, ettei ole enää aikoihin ymmärtänyt mistä puhun. Nshima kylmenee lautasella. Lopetan keskustelun nauramalla leveästi, ettei kotimaassani edes myydä maissijauhoja josta nshimaa tehdään.
Kuulijoiden köhiessä järkytyksestä, sanon vielä että maassani syödään pelkkää lihaa, koska suomalaiset eivät halua lihoa, mutta haluavat syödä aina liian paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti