Lusaka International Airport

En kuulu Sambiaan sen enempaa kuin kotimaahani. Olen vieras molemmissa, joten elama taalla tuntuu elamalta kaikkialla. Marginaali on hyva paikka elaa, koska siita on lyhyt matka seuraavalle sivulle.

Serenje: Rain Dogs

Eurooppalaisiin etäisyyksiin tottuneelle sambialainen kylä muistuttaa enemmän verkostoa kuin yhteisöä. Kävelen toista tuntia kapeilla, labyrinttimaisesti haarautuvilla poluilla keskipäivän auringon polttaessa niskaa. Yöllä heräilin kylmyyteen lämpötilan painuessa lähelle nollaa.

Hävettää että haastattelemani miehen pojanpoika lähti kesken koulupäivän näyttämään minulle tietä. Olen käynyt tilalla kerran aiemmin, mutta en tästä huolimatta voi löytää perille pelkkien: ”se on ihan lähellä tuohon suuntaan” -neuvojen perusteella.

Maisemat ovat muuttuneet sitten viime näkemän. Maissipellot ovat kuihtuneet sadon valmistuttua ja vehreiden rivistöjen tilalla on aavemaisina huojuvia harmaita varsia. Huomaan kukkulan huipulla valkoista, irtonaista hiekkaa, joka sadekauden aikana huuhtoutuu laaksoon. Viimeistä puroa ylittäessämme huomaan kuinka paljon matalammalla vesi tällä kertaa on. Puron törmällä leikkii lapsia paljain jaloin. Heillä on tarjottavanaan keitettyä bataattia.

Kun pääsemme perille odottelen varjoisessa katoksessa karjaa paimentamaan mennyttä isäntää. Lapsenlapset pelaavat tammea pullonkokeilla. Alan hiljalleen vakuuttua siitä että ihmisen kuuluu elää hitaammin ja hiljaisemmin kuin länsimaissa on tapana. Tuntuu siltä että häiritsen eteeristä levollisuutta ottaessani kameran esille ja alkaessani kuvata tilalla kasvavia hedelmäpuita ja vapaana lehahtelevia kesyjä kyyhkysiä. Mutta minkäs teet, työnkuva velvoittaa.

Lopulta isäntä palaa laitumelta ja istahtaa katokseen. Käymme usean tunnin keskustelun energiaomavaraisuudesta, kehityskysymyksistä, peltometsäviljelystä, politiikasta ja pontikan keitosta. Syömme lounaan joka koostuu pavunlehdistä ja impalan lihasta. Lopuksi olen pelkkää hymyä, kiittelen mainiosta haastattelusta ja erinomaisesta ruuasta, mutta samalla valitan joutuvani lähtemään ehtiäkseni takasin koululle ennen pimeäntuloa.

Ukko lähtee saattamaan, mutta tultuamme portille, hän yhtäkkiä kiittää ja osoittaa etäisyyksissä siintäviä kukkuloita, sanoen: ”koulu on ihan lähellä, tuohon suuntaan”.

Kävellessäni epäuskoisena poispäin joudun hyväksymään että tällä kertaa kukaan ei lähde näyttämään tietä. Pojanpojilla on muuta tekemistä ja mies itse joutuu palaamaan karjansa pariin. Portilta eteenpäin olen huterien muistikuvieni varassa, keskellä sambialaista metsää, tietämättä mihin suuntaan edes ensimmäisessä polunhaarassa on käännyttävä.

Kello lähestyy neljää. Auringonvaloa on jäljellä kaksi tuntia ja matkaa koululle yli tunti. Eksyessään ihminen alkaa vaistomaisesti kävellä hitaammin kuin yleensä, joten hyväksyn totena etten tällä kertaa voi mitenkään selvitä perille ennen yötä – jos ollenkaan. Punnitsen askeltani, samalla yrittäen löytää tutunoloisia pensaita, puita tai edes mäkiä, jotka voisivat osoittaa oikeaan suuntaan.

Löydettyäni purolle muistelen bataattia popsineita lapsia ja mietin millä suunnalla he voisivat asuvat. Matka ei voi olla kovin pitkä. Bataatti oli vielä lämmintä. Ehkä ei olisi kohtuutonta pyytää heitä saattamaa? En tosin puhu bembaa, eivätkä he englantia, joten pyynnön esittäminen voi olla jotensakin hidasta.

Miettiessäni tätä huomaan hiekassa lasten varpaanjäljet. Tämä on aina ollut mielestäni piristävä näky. Tällä kertaa mielenkiintoni kuitenkin herpaantuu, koska niiden vieressä, yhtä selvänä kuin saveen valettuna, huomaan hiekkaan painuneen tšekkoslovakialaisen maihinnousukengän koruttomankauniin jäljen. Omat jälkeni.

Jäljittäminen on helpompaa kuin olen kuvitellut. Vaikka jäljet eivät näy yhtenäisenä jonona, muutaman sadan metrin välein näkyvät jäljen osaset, yhdistettynä ajoittaiseen järjenkäyttöön riittävät pitämään oikealla tiellä. Pian löydän valkoisen hiekan alkulähteille, kohta tämän jälkeen ohitan kuolleena huojuvan maissipellon. Kävellessäni mietin swahilinkielen sanaa: ”mzungu” (valkoinen) joka tarkoittaa päämäärättömästi harhailevaa ihmistä. Tästä lähtien kieltäydyn nimityksestä. Tästä lähtien olen aina oikealla tiellä.

Päästyäni perille ilta-aurinko paistaa edelleen lämpimästi. Paluumatkani on ollut vain 15 minuuttia  menomatkaa pidempi. Nuotion äärellä istuvat työtoverini valittavat matkastaan naapurikylään. Auto oli kuulemma juuttunut tunniksi irtonaiseen hiekkaan.

Sadan vuoden yksinäisyys

Raskaan työpäivän jälkeen minä ja Mr. Martin istumme ruokomatolla ja lajittelemme papuja. Martin puhuu historiattomuudesta. Hän asettelee sanojaan hetken ja toteaa: ”Slavery will come indirectly.”

Kylään saapuvat poliitikot voivat kuulemma silmääkään räpäyttämättä ottaa nimiinsä poliittisten vastustajien rakennuttamia teitä ja kouluja. Kirjoitetun historian puuttuessa kukaan ei voi todistaa väitettä vääräksi. Menneisyys elää ja kuolee kertojiensa mukana.

Historiattomuus näkyy myös henkilökohtaisemmalla tasolla. Pienviljelijät eivät ole tottuneet kirjanpitoon. He ostavat siemenet ja lannoitteet, mutta sadon valmistuessa kukaan ei enää ole varma tuotantokustannuksista. Ostajat tietävät tämän ja osaavat hyväksi käyttää tilannetta, niin että lopulta monet viljelijät myyvät satonsa tappiolla.

Muistinvarainen todellisuus rakentuu tulkinnoille ja harhaluulot ruokkivat itseään. Kirjoittamattomassa historiassa kaikki väitteet ovat samanarvoisia. On siis yhtä totta väittää sateiden muuttuneen viime vuosina epäsäännöllisiksi ja kameleontin vahingossa syöneen naisen alkaneen vaihtaa väriään. Maagisuus elää ymmärryksen varjopaikoissa.

Suuressa mittakaavassa historiattomuus on kulttuurista alisteisuutta. Historiattomat ovat tietämättömiä mistä ovat tulossa ja tämän takia muut määrittävät mihin he ovat matkalla. Jos länsimaat määrittävät kehityksen kulkusuunnan, länsimaat mittaavat myös sen, kuinka huonosti muut siinä onnistuvat. Epäonnistuminen tapahtuu aina ”onnistujan” ehdoilla.

Historiattomuus on ulkopuoleisuutta ajasta, ympäristöstä ja jatkuvuudesta. Ajatus saattaa tuntua käsittämättömältä, mutta lopulta se eroaa tietämättömyydestä vain siinä, että tietämättömyys on paljon yleisempää.

Tujirijiri

Maanantai toi mukanaan kuivuuden. Tujirijirin valmistus ja myynti kiellettiin Sambiassa.

Tujirijirilla tarkoitetaan pienia, noin 60 millilitran 45% sokeriruokoviina-annoksia, jotka pullon sijasta on pakattu tyynymaisiin vakuumipakkauksiin. Pienen koon ansiosta myos annosten hinta pysyy pienena. Lusakassa yksi pussi maksaa 500 kwatchaa (0.07€) ja nain se on tavoittanut kokonaan uuden alkoholin kuluttajaryhman - ihmiset joilla ei pitaisi olla varaa, mutta joilla on enemman kuin tarpeeksi syyta juoda.

Pussiviina liikkui alusta saakka yhteiskunnallisen hyvaksyttavyyden harmaalla alueella. Alkoholi ei ole Sambiassa tabu, mutta Tujirijirin kayttoon liittyy usein vaimeaa paheksuntaa. Viimeisina kuukausina rajahdysmaisesti kasvava suosio ja lukuisat kuolemantapaukset kaansivat yleisen mielipiteen sita vastaan ja lopulta valtion oli tultava valiin. Ilmioon puututtiin ehkapa viime hetkilla. Tujirijiri oli erityisen nakyva ongelma kylissa ja joissakin yhteisoissa se ehti jopa syrjayttaa perinteikkaan kiljun kylalaisten ainoana viihteen muotona.

Lopulta jaljelle jaavat vain kujilla kuihtuvat tyhjat annospussit ja koyhan kansan kasvava jano. On kai sattumaa etta sateet loppuivat samaan aikaan, mutta yhta kaikki, kuiva kausi on totisesti alkanut.

Serenje: Uudelleenkaupunkilaistuminen

Tutun ja turvallisen maalaiselämän jälkeen huomaan kuinka turvallista on palata tuntemattomaan. Minuuteissa unohdan kaiken viimeksi kuluneen kuukauden aikana oppimani ja taannun yhtä etäisen elitistiseksi kaupunkilaiseksi kuin aina ennenkin. Joskus tuntuu että käyn ympäristöni kanssa loputonta kilpailua siitä kumpi muuttuu vuorovaikutuksessa vähemmän. Joskus tuntuu että häviän joka kerta.

Serenje: Polkupyoraretki

Heraan vasyneena ennen kukon surkeaa ulinaa. Tanaan on toita. Tanaan tapaan Paallikon.

Kundalumwanshya kuuluu laheisen Chibalen Paallikon hallintoalueeseen eli chiefdomiin. Matkaa naapurikylaan on noin 30km ja tama on tarkoitus tehda polkupyoralla. En ole innoissani vaivalloisesta matkasta, jonka ainoa tarkoitus on kayda morjenstamassa miesta. Paatin kuitenkin kaantaa matkan voitoksi haastattelemalla Paallikkoa. Han kuitenkin tuntee alueensa ja sen asukkaat.

Lainaksi saamani polkupyora kuuluisi sulatusuuniin. Useimmat Sambialaiset polkupyorat ovat raskaasta ja huonolaatuisesta teraksesta niin ja nain kokoon kyhattyja viritelmia, joissa on runsaasti epakaytannollisia pikkuosia, jotka viottuvat helposti. Housunlahkeita suojaavaa osaa ei ole. Ohjaustanko on aseteltu niin etta sarven karki osuu akkipysahdyksissa polvilumpioon. Istuimen reunukset on koristeltu farkkuja repivilla nastoilla. Loysasti kiinnitetyt polkimet viettavat alaspain, niin etta liukkaat kenganpohjat luiskahtavat helposti pois paikoiltaan. Jarrut eivat luonollisestikaan toimi..

Selviydyttyani aloituspaikalle huomaan ettei saattajallani puheista huolimatta ole omaa pyoraa. Ukko rojahtaa tarakalle ja takarengas painuu sateen huuhtomaan kuohkeaan hiesuun. Emme paase liikkeelle. Talutamme eteenpain etsien vahan pitavampaa kohtaa tiesta. Kello lahestyy yhdeksaa. Valoa on jaljella tasan 9 tuntia emmeka ole paasseet edes liikkeelle. Epatoivo alkaa pyrkia pintaan, mutta muistutan itselleni etta kylalaisille tama on arkipaivaa. Useimmat kavelevat Chibaleen.

Matka sujuu lopulta uskomattoman hyvin. Ryhmyisesta metsatiesta, kurasta, hiekasta ja luistavista puunjuurista huolimatta paasemme perille kahdessa ja puolessa tunnissa. En osaa kuitenkaan rentoutua. Haluan hoitaa asiat nopeasti ja lahtea niin etta ehdimme takaisin varmasti ennen pimeantuloa. Menemme suoraan Paallikon talolle ja odotamme noyrina portilla kunnes yksi tyttarista saapuu hakemaan meita.

Kay ilmi etta Paallikko - kylan rikkain juoppo, jonka valtaistuimena toimii nukkavieru nojatuoli - on matkoilla! Arvovaltaisen raskassarjalainen vaimo suo meille 5 minuutin audienssin ja kuittaa kirjekuoressa tarjoamani 50 000 kwatchaa. Saamme tulla kuulemma uudelleen, sitten kun hanen ylhaisyytensa sattuu olemaan paikalla. Saattajan mukaan nain pitaa menetella, koska han saattaa joutua vaikeuksiin jos paallikko ei tapaa alueella kayvaa vierasta. Kyynelia nieleskellen mietin etta paasen kokemaan pyraretkemme ilon uudelleen, ehkapa jo seuraavana paivana! Paallikon ei tietenkaan sovi odottaa koska han on jehu ja hanella on mahtavan nojatuolin edessa mahtava sohvapoyta ja autotallimaisessa valtaistuinsalissa limsapullon pohjalla sementtiin painettuja koristeita!

Poistuttuamme saattajani on sita mielta etta minun on parempi polkea myos takaisin pain mennessamme koska hanella on kuulemma jalassa huonot kengat. Olen aarimmaisen samaa mielta, koska mies on vartissa imuroinut 2 litraa kiljua.

Serenje: The Great Expedition

Tutkimusmatkaaja samoilee metsaisilla vuorilla etsien "bakachete" apinoita. Ovat kuulemma tehneet pahojaan laaksossa. Lintuhamahakit kuuluvat nyrkillatapettaviin. Oppaalla on mukana kirves "for protection..."

Tutkimusmatkaaja pelkaa torakoita enemman kuin malariaa kantavaa hyttysta, mutta ei valita kummastakaan niiden kuhistessa oisin jossakin moskiittoverkon tuolla puolen.

Tutkimusmatkaaja esittaytyy" Bweno mulishani. Ishina ivandi ni Sami. Natemwa pakukumona.". Han juo tarjottaessa "viinia", joka koostuu jokivedesta, hiivasta ja sokerista.

Tutkimusmatkaaja syo kassavaa suoraan mullasta ja jyrsii sokeriruokoa kuin gorilla. Aamulla han syon kurpitsaa, paivalla kurpitsan lehtia ja illalla kurpitsan siemenia. Joka puussa kasvaa ennennakemattomia hedelmia joiden nimet soljuvat ohi korvien, kuin aivastusmainen okra ulos nyrkista.

Tutkimusmatkaaja istuu iltaisin ulkona katsellen etaisyyksissa valahtelevaa aanetonta ukkosta, pilvien lomasta pilkottavien miljardien tahtien alla.